Somesta ja sadoista sovelluksista

Viimeisellä luennolla kuulimme oppimisympäristöjen kehittämisen nykytilanteesta ja tulevaisuudesta.

Sosiaalisen median merkitys nykypäivänä on suuri, sekä hyvässä että pahassa. Aiemmissa blogiteksteissä ja kommenteissa painottuu ehkä selvemmin huolestuneiden tulevien luokanopettajien mietteet siitä pahasta puolesta. Kuinka estää somessa tapahtuva kiusaaminen, epäasiallisten tekstien tai kuvien julkaiseminen, toisten ihmisten kuvien käyttäminen… Uhkien ja huolien lista taitaa olla loputon. Tvt:n käytön lisääntyessä koulumaailmassa, täytyy muistaa opettaa lapsille ja nuorille myös kriittisyyttä sen suhteen. Tällä luennolla tuli kuitenkin esiin myös somen hyvät puolet, mahdollisuudet. Esimerkiksi facebookin ja twitterin välityksellä pystyy tavoittamaan suuren määrän ihmisiä pienessä hetkessä. Näiden palveluiden kautta voi luoda kontakteja, joita muuten ei tulisi luotua. Tällaiset kontaktit voivat auttaa esimerkiksi työnhaussa. Nämä some-kanavat voivat siis olla paikkoja ikään kuin markkinoida itseään.

Tulisiko tämän päivän lapsille ja nuorille opettaa sosiaalisen median hyödyntämistä esimerkiksi juuri työelämään liittyen? Olisko nuoren hyvä osata tehdä CV:n ja työhakemuksen lisäksi myös vakuuttava facebook-päivitys tai twiitti? Miksei. Mielestäni lapsille ja nuorille tulisi ainakin puhua internetin vaarojen lisäksi myös sen mahdollisuuksista. Kriittisyys on tietenkin hyvästä ja täysin paikallaan, mutta internet ja some ei saa muuttua lasten silmissä isoksi, vaaralliseksi ja hallitsemattomaksi möröksi, joka on pelkkiä uhkia täynnä. Kuten jo aiemmin todettu, kehitys kehittyy, eikä koulu voi jäädä laahaamaan perässä. Some on tätä päivää ja tulevaisuutta, joten lasten ja nuorten on parempi tottua siihen ja löytää sen mahdollisuudet, vaarojen tunnistamista unohtamatta. Facebookissa on tehty useampikin tempaus, joissa opettajat haluavat näyttää oppilailleen, miten nopeasti kuva tai teksti leviää somessa. Näissä kokeiluissa opetus lienee ollut se, miten nopeasti vaikkapa epäasiallinen kuva voi levitä kenen tahansa nähtäville. Jos somesta haluaisi näyttää sen parempaa puolta, voisi tämän kääntää päälaelleen. Luokka voisi kirjoittaa mukavan ja piristävän tekstin ja jakaa sen facebookissa nähdäkseen, miten monia ihmisiä he pystyvät sillä ilahduttamaan.

Luennolla pääsimme tutustumaan moniin erilaisiin sovelluksiin, joilla on mahdollista tukea oppimista. Näitä erilaisia sovelluksia on jo nyt olemassa valtava määrä, ja niitä kehitellään koko ajan lisää. Miten opettaja pysyy perillä siitä, minkälaisia sovelluksia on olemassa ja miten niitä käytetään? Yksi tapa voisi olla tvt-painotteiseen opettajille suunnattuun facebook-ryhmään liittyminen. Tällaisista ryhmistä voi saada hyviä vinkkejä erilaisten sovellusten käyttöön sekä siihen, mitkä sovellukset toimivat opetuskäytössä hyvin ja mitkä mahdollisesti eivät. Vaikka hyviä vinkkejä on helposti saatavilla, täytyy opettajan silti aina erikseen tutustua jokaiseen käyttämäänsä sovellukseen. Toiset sovellukset ovat helposti ja nopeasti käytettävissä, toiset vaativat enemmän aikaa ja vaivaa. Tässä jatkuvasti nopealla tahdilla kehittyvässä nykytilanteessa herää kysymys, kannattaako opettajan nähdä hirveästi vaivaa jonkin sovelluksen opetteluun, jos se kohta jo korvautuu lukuisilla muilla sovelluksilla. Monia sovelluksia voisi myös kehittää edelleen opetuskäyttöön sopivammaksi, mutta kannattaako tätä kehitystyötä tehdä, kun jatkuvasti ilmestyy uusia, parempia sovelluksia?

Jälleen pääsemme siihen ajatukseen, että koulun täytyy tulla kehityksen mukana, mutta maltillisesti. Kaikkea ei pidä opiskella sovelluksia ja sosiaalista mediaa käyttäen, eikä opettajan kannata halkoa hiuksiaan loputtomiin erilaisiin sovelluksiin tutustuen. Mielestäni maltillisuutta saisi tvt:n suhteen olla muuallakin kuin koulussa. Samaan tarkoitukseen ei tarvita kymmentä uutta sovellusta eikä kaiken kanssakäymisen pidä tapahtua älylaitteiden välityksellä. Hyödynnetään uusien laitteiden ja somen mahdollisuuksia, mutta järjellä ja maltilla!

Onko MOOCeilla mahdollisuuksia?

Torstain luentokerralla käsiteltiin massiivisia avoimia verkkokursseja, MOOCeja. Näille ilmaisille kursseille voi osallistua kuka tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa. Osallistuminen on ilmaista ja opetus tapahtuu verkossa, esimerkiksi erilaisten videoiden avulla. Kursseilla osallistujat suorittavat tehtäviä ja koko kurssista on mahdollista saada todistus. Toiset ovat povanneet MOOCien mahdollistavan koulutuksen kaikille, kun taas joidenkin näkemyksien mukaan MOOCit voivat syrjäyttää perinteisen yliopisto-opetuksen. Mullistavatko avoimet verkkokurssit oppimisen vai ovatko vanhat käsitykset oppimisesta vain verhottu kauniisiin digiajatuksiin?

Oma kokemukseni MOOCeista on pikainen eikä kovin sävähdyttävä. Osallistuin Eliademyn järjestämälle Scratch-kurssille, mutta en koskaan suorittanut sitä loppuun. Olen yliopistossa opiskellut hieman ohjelmointia ja digiloikan innoittamana ajattelin tutustua graafiseen ohjelmointikieleen, jota voisi käyttää alakoulussa. Tarkoitus oli tutustua Scratchiin pienellä panostuksella ja tehdä tehtäviä harrastusmielellä. Mielestäni sivuston ulkoasu oli kuitenkin epäselvä: videoita oli täällä ja tuolla, linkkejä avautui monesta kohtaa ja liikkuminen paikasta toiseen sekavaa. Jostain syystä sekä tietokoneeni että tablettini latasi sivuja loputtomiin. Tosielämän opiskelujen kiireessä MOOC jäi ja vietin rajallisen vapaa-aikani aivottomasti Netflixissä.

Pikaisesta MOOC-kokemuksestani huolimatta ajatus massiivisista avoimista verkkokursseista on herkullinen. Voisin osallistua minkälaiselle kurssille vain, osallistujat voisivat olla mistä päin maailmaa tahansa ja voisin ajoittaa opiskeluni itselleni parhaaseen aikaan. Koko maailman tieto olisi hyppysissäni. Mutta onko MOOC kuitenkaan niin mullistava? Normaalisti istun (massa)luennolla yliopistolla, nyt saisin vastaavat tiedot tuijottamalla omaa digilaitettani. Miten oppiminen on parempaa MOOC-kursseilla? Vai onko MOOCien ydin vain niiden antamissa mahdollisuuksissa? On aika perinteistä ajatella, että oppimiseni nousisi aivan uudelle tasolle, kun itsenäisesti tuijotan ruutua. Aivan kuin tieto siirtyisi MOOC-videoista päähäni, muutamien tehtävien avulla.

Meidän on vaadittava digitaalisuudelta enemmän. Tietotekniikan tulisi palvella oppimista eikä vain verhota vanhoja temppuja näennäisesti uusiksi. Oppiminen on yksilöllinen polku, jota tieto- ja viestintätekniikan tulisi tukea. Mitä yksilöllistä on massiivisessa verkkokurssissa? Ehkä olemme vasta loikanneet digioppimisen ensimmäiselle portaalle ja esimerkiksi MOOCeilla on mahdollisuus kehittyä erilaisia oppijoita tukevaksi opiskelumuodoksi. Erilaisilla digitaalisilla oppimateriaaleilla voisi olla mahdollisuus mukautua kullekin oppijalle sopivaksi: minun polkuni näyttää tältä, mutta naapurin digilaite näyttää samaa aihetta eri tavoin. Vaikka MOOCeissa on paljon positiivista, näen ne silti omassa lokerossaan oppimisen tukena. Tällaisenään ne eivät räjäytä koko oppimishistoriaa uusiksi. Kaikkea oppimista ei voi siirtää laitteiden kautta tapahtuvaksi. Ainakin toistaiseksi (ja toivottavasti ikuisesti) tärkeimmät hetket ovat aitoja ihmisten välisiä tilanteita. Silloin kun emme voi piiloutua älylaitteen taakse, ei oppiminenkaan voi tapahtua vain tekniikan välityksellä. Onko MOOCeilla mitään mahdollisuuksia tukea oppimista jollakin uudella tavalla?

MOOC - Massiiviset avoimet verkkokurssit

Luennolla annettu tehtävä MOOCeihin liittyen..

Mikrokirja ”MOOCiin menevä nuorisotyö” lähestyy MOOCia nuorisotyönohjaajien näkökulmasta, mutta käsittelee massiivisia avoimia verkkokursseja kuitenkin hyvin yleiseltä tasolta. Nuoriso viettää paljon aikaansa netissä ja heille netin maailma on siten tuttua jokapäiväisessä arjessa. Jotta nuorisotyö voisi kohdata nuoret heille tutussa ympäristössä ja parantaa käsitystä nuorten maailmasta, on luontevaa käyttää kanavana verkkoa. Nuorisotyöntekijät kokevat tarvetta kehittää omaa digitaalista osaamistaan, jotta he voisivat tehokkaammin käyttää nuorisotyössä apunaan sosiaalisen median työkaluja ja tuottaa mediasisältöjä sekä tietysti ymmärtää nuorten mediakulttuuria entistä paremmin. Näihin digitaalista osaamista vahvistaviin tehtäviin MOOCit, eli massiiviset avoimet verkkokurssit toimivat oivallisesti koulutusvälineiksi. MOOCien etu on se, että ne ovat joustavia ajasta ja paikasta riippumattomia verkkokursseja.

Mikrokirjassa syvennytään MOOCien maailmaan ja lähestytään massiivisia avoimia verkkokursseja hyötyjen ja ongelmien näkökulmasta ja siitä, millainen ylipäätään on hyvä ja toimiva MOOC. Yksinkertaisesti MOOCien etu on siinä, että se säästää opetukselta aika- ja kustannusresursseja. Peruskursseja, joissa ei tarvita niinkään yksilöllistä ohjausta, voidaan pitää verkossa ja lehtorit vapautuvat muihin järkevämpiin tehtäviin. Ongelmiksi tekstissä listattiin MOOCien sopimaton käyttö ja yliopiston aseman horjuttaminen tutkintojen antajana. Sopimattomalla käytöllä tarkoitetaan sitä, että joskus opetus vaatii kehollista vuorovaikutusta eikä kaikkia keskusteluja voida käydä julkisesti.

Millaisia MOOCeja sitten kannattaa tehdä? MOOC vaatii paljon etukäteisvalmisteluja ja harkintaa siitä, kannattaako meidän laitoksen tarjota kyseistä kurssia. Jos kurssi on tarjolla muualla eikä omalla oppilaitoksella ole ylilyöntiasemaa aiheen tiimoilta opiskelijat todennäköisesti valitsevat laadukkaimman ja arvostetuimman kurssin toisen oppilaitoksen tarjoamana.

Mikrokirja tarjoaa erilaisia skenaarioita siitä, miten MOOCit voivat vaikuttaa opiskeluun tulevaisuudessa.

Skenaario 1: MOOCit haastavat perinteisen koulutuksen, jolloin koulutuksen järjestäjän tehtäväksi jää oman brändin myyminen ja koulutuksen laadun vartiointi ja vaaliminen.

Skenaario 2: MOOCit vapauttavat koulutuksen järjestävät keskittymään olennaisen osaamisen kehittämiseen. Tällöin kouluttajan lisäarvo määrittyy sen oman erityisosaamisen mukaan.

Skenaario 3: MOOCit mahdollistavat tiedon saamisen verkosta, jolloin opiskelija voi kokea, ettei koulutuslaitoksia tai virallisia tutkintoja tarvita.

Skenaario 4: MOOCien mahdollistaessa entistä voimakkaamman erikoistumisen, koulutuksen järjestäjien yhteistyö voi lisääntyä. Koulutuksia standardoidaan tutkinnoittain entistä pidemmälle.

Skenaario X: ilmentää kirjoittajan itsensä käsitystä MOOCien mahdollisuuksista. Hän kokee, että tiedon räjähdysmäisen kasvun voisi hallita MOOCien avulla, mutta tulevaisuuden tapahtua on mahdotonta oikeasti ennustaa.

 Oppijan näkökulma MOOC-pedagogiikkaan esiteltiin mikrokirjassa kirjoittaman omien kokemusten pohjalta. Hän oli osallistunut kahteen eri MOOC-kurssiin. Toisella MOOC-kurssilla opetus ohjasi opiskelijaa tutkivan oppimisen pariin ja opiskelijan työskentely ja asioiden käsittely tapahtui opiskelijan omalla blogisivustolla. Toisella MOOC-kurssilla tehtävät tarjoiltiin viikkokokonaisuuksina ja niitä oli jaettu pienempiinkin osiin. Viikoittain oli myös monivalintakysymyksiä, joilla opiskelija pystyi testaamaan oppimaansa.
Blogityöskentelyssä Korkalainen huomasi, että blogien avoimuus kaikella kommentoinnille nosti kynnystä kommentoinnille ja ylipäätään sille sisällölle, mitä blogeissa julkaistiin. Toisella MOOCilla, jossa tehtävät olivat yksittäisempiä, enemmän opettajalta oppilaalle suunnattuja, Korkalainen huomioi, että ajoittain opiskelijoiden kommentointi oli hyvinkin aktiivista, mutta sillä ei ollut kokonaisuuden kannalta juurikaan merkitystä. Massiivisen opiskelijamäärän vaikutus näkyi siis siinä, ettei keskustelu tuntunut kovinkaan merkitykselliseltä. Yhteenvedossa kiteytetään ytimekkäästi massiivisten verkkokurssien opiskelun tehokkuuden olevan kiinni opiskelijasta itsestään. Oma motivoituneisuus on avain asemassa pohtiessa sitä, miten paljon kyseiseltä kurssilta oppii.

 Korkalaisen, Timosen ja Tuuttilan tuottaman mikrokirjan argumenttien kanssa on helppo olla yhtä mieltä asioista. On aikalailla varmaa, että digitalisoituminen on yhä vahvemmin osana tulevaisuuden näkymää ja kustannustehokkuus on tärkeä osa koulutusta kehitettäessä. Yliopistoissa opiskelijan on mielestäni joka tapauksessa itse osattava kantaa vastuuta omasta opiskelustaan ja omista opinnoistaan, joten MOOCien käyttö ei sinällään muuta opiskelijan vastuuta opinnoistaan. Mahdollisesti kuitenkin opinnoista tippuminen ja syrjäytyminen voi tulla mahdollisemmaksi MOOCien yleistyessä..?

Lähdeaineisto

http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/88901/978-952-456-189-1%20.pdf?sequence=1

Oppimisteorioista ja oppimisympäristöjen pedagogiikoista

Ajatukset pohjaavat kolmannella luennolla puhuttuun..

Elämme aikaa
jossa mahdollisuudet olla osa erilaisia oppimisympäristöjä ovat lähes rajattomat. Vaikka esimerkiksi verkko-opetus ja teknologia ovat olleet läsnä jo pitkään on nyt 2000-luvulla alettu elektroniikkaa, teknologiaa, sekä interaktiivisia oppimsiympäristöjä hyödyntää eri tavalla. Toistaiseksi näiden mahdollisuuksien kehittäminen on ollut hajanaista ja vaatisi koululta merkittäviä rakenteellisia muutoksia omaksua täysin erilaiset oppimisympäristöt. Vai voiko niiden omaksuminen olla missä tahansa tilanteessa vain utopiaa?

https://medium.com/@rouvaopettaja/eth%C3%A4n-flippaa-vuokseni-7727f2b6640c#.tulo0j54l

Ylläolevan linkin tekstissä
nimimerkki @rouvaopettaja puhuu tämänhetkisen teknologisoituvan koulun tilanteesta. Hän on huolissaan siitä, että oppimista viedään väärään suuntaan nykyisten mallien avulla ja että olisi hyvä palata perusasioihin siitä, mitä koulussa todella kannattaisi opettaa. Tekstin alussa @rouvaopettaja perustelee myös, ettei ole ''niitä jotka kitisevät ruutuajan kasvusta'' tai ''nettiyhteyksien toimimattomuudesta''. Elämmekö aikaa jolloin tällaisen ajattelun edustaminen ei ole enää hyväksyttävää? Täytyykö meidän puolustautua kattavasti jos suhtaudumme kriittisesti teknologisoituvaa koulua kohtaan?

Koulu on käynyt pitkän matkan
läpi erilaisten oppimisteoreettisten suuntausten. Viimeisimpänä suuntauksena voidaan pitää konnektivismia, jossa oppiminen nähdään tapahtuvan erilaisissa oppimisympäristöissä ja sosiaalisissa verkostoissa. Oppija siis kytkeytyy erilaisiin verkostoihin, joiden solmukohdissa sitten tapahtuu oppimista.

Ihmiset ovat
aina, ollessaan osa jotakin ryhmää, myös osa kyseisen ryhmän tapoja, tottumuksia ja toimintatapoja. Jokaisella yksilöllä on ryhmässä jokin rooli, jota hän toteuttaa. Erilaisiin verkostoihin liittyminen tuo myös väistämättä mukanaan juuri kyseisen verkoston toimintatavat, roolit ja ideologiat. Onko tällöin verkostossa tapahtuva toiminta yksilön näkökulmasta enemmän oppimista vai sosiaalistumista? Yksilö ei välttämättä ole kontrollissa erilaisissa muuttuvissa oppimisympäristöissä. Olisiko tällöin mahdollista myös passivoituminen oppijana, sekä virran mukaan tempautuminen ilman omaa ajattelun aktivointia?

Välttämättä mikään pedagoginen malli ei ole yksinään riittävä.
On totta, että jokaisesta mallista voimme myös oppia jotakin. Täysin vastarannan kiiskenä toimiminen teknologiaa ja interaktiivisia oppimisympäristöjä kohtaan tuskin palvelee enää ketään. Koulu ei kuitenkaan tulisi olla oma pieni kuplansa, vaan osa yhteiskuntaa, joten tällöin modernien uusien toimintatapojen ymmärtäminen ja hyödyntäminen opetuksessa on jossain määrin kaikille välttämätöntä.

Kokonaiskuvaa on hyvä kuitenkin hahmottaa.
Historia kertoo, että joskus behaviorismi oli ainoa oikea oppimisteoreettinen suuntaus ja ihminen oli ''tyhjä astia'', johon kaikki oppi kaadettiin ulkoapäin. Nykyisen informaation valossa emme saisi unohtaa, että oppiminen on todella monimutkainen prosessi ja se tapahtuu aina kyseisessä kontekstissa, ympäristössä ja sosiaalisessa piirissä, yhdistyen jokaisen yksilön henkilökohtaiseen arvomaailmaan ja asenteisiin. Eikö silloin opetusta tulisi toteuttaa mahdollisimman montaa näkökulmaa ja oppimisteoreettista suuntausta huomioiden? Vähän konnektivismia, kauhallinen konstruktivismia, ripaus sosiokulttuurisuutta ja mausteeksi vielä vähän behaviorismia? Miltä kuulostaisi?

Lähteet:
Ethän flippaa vuokseni?, Medium.com, 15.1.2016, https://medium.com/@rouvaopettaja/eth%C3%A4n-flippaa-vuokseni-7727f2b6640c#.tulo0j54l

Älä niele, ennen kuin pureskelet

Luento 2 - Informaation haasteet, digitalisaatio ja oppiminen

Digitalisoituminen on suomalaisissa kouluissa kuuma peruna, joka ei näytä jäähtymisen merkkejä. Ja miksipä näyttäisikään, kun ympäröivä yhteiskunta siirtyy yhä tarmokkaammin verkko- ja teknologiaviestinnän pariin. Kuten luennolla todettiin, digitalisaation seuraukset ovat vielä arvailujen varassa. Osviittaa ja aavistuksia kuitenkin on niin positiiviseen kuin negatiiviseen suuntaan. Luentojen perusteella digitalisaation avainsana vaikuttaisi olevan jakautuminen. Niin globaalilla kuin valtiokohtaisella tasolla on yhä selvemmin informaatioköyhiä- ja rikkaita alueita, ammatit saattavat eriytyä ala- sekä yläluokkaisiin ja ihmisryhmiä erottaa yhä useammin digitaalinen kuilu; toiset ratsastavat kehityksen aallonharjalla, kun taas toiset putoavat kyydistä.

Kysymys kuuluu, kuinka opettajien tai koulujen tulisi reagoida digitalisaatioon? Luennolla olleista valtaosa oli sitä mieltä, että muutokseen on vastattava ehdottomasti. Tämä pitää varmasti paikkansa, sillä koulun ei auta jäädä kehityksen kelkasta. Kuinka voisimme kasvattaa lapsia kohtamaan tulevaisuuden haasteita, jos roikumme kiinni menneissä? Ajanhermolla pysytteleminen alkaakin olla edellytys koulumaailmassa, mutta toisaalta kriittisyyden tärkeydestä muistutetaan jatkuvasti.

Digitalisaation hypetyksessä opettajalta vaaditaan ennen kaikkea harkintakykyä.On selvää, että joissain yhteyksissä teknologia helpottaa arkea ja opiskelua. Tällaisia ovat esimerkiksi sähköistyvät yo-kirjoitukset, sähköiset tentit tai vaikkapa luokkahuoneista löytyvät dataprojektorit. Liian usein digitalisaatiota näkee kuitenkin toteutettavan vain sen itsensä takia. Laitteet ja opetuspelit eivät juuri anna lisäarvoa opetukselle, jos niiden taustalla ei ole didaktista tai pedagogista ajattelua. Jotta opetuskokonaisuus olisi toimiva, opettajalta vaaditaan paitsi tietoteknistä taitoa ja ymmärrystä, myös opetusopillista ja kasvatuksellista näkemystä. Toimivimmillaan tietotekniikka on luonnollinen työväline muiden ohessa. Lyhyesti ja kärjistetysti; älä niele, ennen kuin pureskelet, äläkä käytä, jos et perustele. 

 

Opetusmetodiensa pohtimisen lisäksi opettajan tulisi harkita, millaista mallia teknologian käyttöön tarjotaan. 2000-luvulla syntynyt sukupolvi hallitsee jo lähes poikkeuksetta laitteiden käytön, mutta kriittisyys ei synny lapsissa itsestään. Internet verkostoineen on luonnollinen osa yhä nuorempien lasten elämää, mikä asettaa kasvattajalle uudenlaisia haasteita. Kuinka puhua esimerkiksi lähdekriittisyydestä tai kuvien jakamiseen liittyvistä riskeistä pienten lasten kanssa? Kotona ja koulussa tarjotun esimerkin voimaa ei sovi vähätellä. Toisaalta esimerkiksi somen tai puhelimen käytön normit elävät vilkkaasti – nykyään on hankala sanoa, sopiiko tunnilla tai luennolla käyttää puhelinta, saako ravintolaseurueessa päivittää Instagramia, ketä periscopella voi kuvata tai mitä keskustelupalstalla kannattaa sanoa. On hyvä huomata, että kasvattajat osallistuvat uusien normien luomiseen esimerkillään ja asettamillaan rajoilla.

Johdatusta oppimisympäristöajatteluun - ensimmäisen luennon pohdintoja

Ensimmäinen luento oli mielenkiintoinen koonti oppimisympäristöajattelusta. Tärkeimpänä koin didaktis-pedagogisen oppimisympäristön huomioimisen. Mielessäni näen sen yläkäsitteenä kaikille muille oppimisympäristöille, koska didaktis-pedagoginen näkökulma takaa sen, että oppiminen ja sen tukeminen ovat pääosassa opetuksen suunnittelussa ja toteutuksessa. Jos opetuksen suunnittelussa mennään oppimisympäristön valinta edellä, itse oppiminen saattaa helposti jäädä uusien ideoiden, laitteiden ja sovellusten jalkoihin. Jos taas ympäristöt, sovellukset ja teknologia valitaan sen mukaan, mikä parhaiten kulloinkin palvelee oppimista, ollaan oikealla tiellä.

Toinen mielestäni tärkeä asia oppimisympäristöistä keskusteltaessa on mielestäni fyysinen oppimisympäristö. Tuntuu siltä, että uusien sovellusten, laitteiden ja digitaalisen kehityksen sekamelskassa itse fyysiset tilat jäävät helposti vähemmälle huomiolle. Samanaikaisesti kuitenkin remontoidaan ja rakennetaan koulurakennuksia, jolloin fyysisen oppimisympäristön huomioiminen on todella tärkeää. Uudet, suuremmat ja muokattavissa olevat tilat ovat viime aikoina herättäneet keskustelua, ja näyttää siltä, että myös fyysiset oppimisympäristöt muuttuvat. (Katso esim. http://www.hameenlinna.fi/Kaupunki-info/Viestinta/Tiedotteet/Tuomelan-koulun-peruskorjaus-harjannostoajaisvaiheeseen/ ). Esimerkiksi koulu ei muutu siis ainoastaan digitaalisen median myötä, vaan muutosta tapahtuu myös muista näkökulmista. Fyysinen tila koulussa on se, jossa suuri määrä ihmisiä on yhdessä samassa tilassa samanaikaisesti. Se voi tarjota hyviä mahdollisuuksia ryhmätyöskentelyyn, vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön eri ryhmien ja luokka-asteiden välillä. Toisaalta se voi pahimmillaan vaikeuttaa yhteistyötä, tiloissa liikkumista ja keskittymistä. Siksi meidän tulevina opettajina mielestäni tulisi huomioida myös fyysisen tilan tarpeet ja pohtia, miten fyysinen oppimisympäristö voi palvella oppimista parhaiten. Samoin sosiaalinen oppimisympäristö, johon kuuluu mm. vuorovaikutus ja ryhmän ilmapiiri, on aivan yhtä tärkeässä roolissa opetuksen suunnittelussa ja toteutuksessa. 

Kriittinen suhtautuminen kaikkeen – sekä vanhassa pitäytymiseen että muutokseen – on siis mielestäni tärkeää opettajan työssä. Jos tavoitteet pysyvät kirkkaana mielessä, voi opettaja tehdä oppimisympäristöihin liittyvät valinnat perustellen, mikäli valinnanvaraa on. Mitään ei kuitenkaan tarvitse, tai ainakaan kuuluisi, ottaa omakseen kritiikittä ja pohtimatta eri vaihtoehtoja.

Hellou!

Poistan tän tekstin tästä heti kun kaikki on kuitannu nähneensä ja hyväksyny ulkoasun :)
Tää on myös testi että näen miltä postausten otsikot näyttää!

Terkuin,
Mari