Ajatukset pohjaavat kolmannella luennolla puhuttuun..
Elämme aikaa
jossa mahdollisuudet olla osa erilaisia oppimisympäristöjä ovat lähes rajattomat. Vaikka esimerkiksi verkko-opetus ja teknologia ovat olleet läsnä jo pitkään on nyt 2000-luvulla alettu elektroniikkaa, teknologiaa, sekä interaktiivisia oppimsiympäristöjä hyödyntää eri tavalla. Toistaiseksi näiden mahdollisuuksien kehittäminen on ollut hajanaista ja vaatisi koululta merkittäviä rakenteellisia muutoksia omaksua täysin erilaiset oppimisympäristöt. Vai voiko niiden omaksuminen olla missä tahansa tilanteessa vain utopiaa?
https://medium.com/@rouvaopettaja/eth%C3%A4n-flippaa-vuokseni-7727f2b6640c#.tulo0j54l
Ylläolevan linkin tekstissä
nimimerkki @rouvaopettaja puhuu tämänhetkisen teknologisoituvan koulun tilanteesta. Hän on huolissaan siitä, että oppimista viedään väärään suuntaan nykyisten mallien avulla ja että olisi hyvä palata perusasioihin siitä, mitä koulussa todella kannattaisi opettaa. Tekstin alussa @rouvaopettaja perustelee myös, ettei ole ''niitä jotka kitisevät ruutuajan kasvusta'' tai ''nettiyhteyksien toimimattomuudesta''. Elämmekö aikaa jolloin tällaisen ajattelun edustaminen ei ole enää hyväksyttävää? Täytyykö meidän puolustautua kattavasti jos suhtaudumme kriittisesti teknologisoituvaa koulua kohtaan?
Koulu on käynyt pitkän matkan
läpi erilaisten oppimisteoreettisten suuntausten. Viimeisimpänä suuntauksena voidaan pitää konnektivismia, jossa oppiminen nähdään tapahtuvan erilaisissa oppimisympäristöissä ja sosiaalisissa verkostoissa. Oppija siis kytkeytyy erilaisiin verkostoihin, joiden solmukohdissa sitten tapahtuu oppimista.
Ihmiset ovat
aina, ollessaan osa jotakin ryhmää, myös osa kyseisen ryhmän tapoja, tottumuksia ja toimintatapoja. Jokaisella yksilöllä on ryhmässä jokin rooli, jota hän toteuttaa. Erilaisiin verkostoihin liittyminen tuo myös väistämättä mukanaan juuri kyseisen verkoston toimintatavat, roolit ja ideologiat. Onko tällöin verkostossa tapahtuva toiminta yksilön näkökulmasta enemmän oppimista vai sosiaalistumista? Yksilö ei välttämättä ole kontrollissa erilaisissa muuttuvissa oppimisympäristöissä. Olisiko tällöin mahdollista myös passivoituminen oppijana, sekä virran mukaan tempautuminen ilman omaa ajattelun aktivointia?
Välttämättä mikään pedagoginen malli ei ole yksinään riittävä.
On totta, että jokaisesta mallista voimme myös oppia jotakin. Täysin vastarannan kiiskenä toimiminen teknologiaa ja interaktiivisia oppimisympäristöjä kohtaan tuskin palvelee enää ketään. Koulu ei kuitenkaan tulisi olla oma pieni kuplansa, vaan osa yhteiskuntaa, joten tällöin modernien uusien toimintatapojen ymmärtäminen ja hyödyntäminen opetuksessa on jossain määrin kaikille välttämätöntä.
Kokonaiskuvaa on hyvä kuitenkin hahmottaa.
Historia kertoo, että joskus behaviorismi oli ainoa oikea oppimisteoreettinen suuntaus ja ihminen oli ''tyhjä astia'', johon kaikki oppi kaadettiin ulkoapäin. Nykyisen informaation valossa emme saisi unohtaa, että oppiminen on todella monimutkainen prosessi ja se tapahtuu aina kyseisessä kontekstissa, ympäristössä ja sosiaalisessa piirissä, yhdistyen jokaisen yksilön henkilökohtaiseen arvomaailmaan ja asenteisiin. Eikö silloin opetusta tulisi toteuttaa mahdollisimman montaa näkökulmaa ja oppimisteoreettista suuntausta huomioiden? Vähän konnektivismia, kauhallinen konstruktivismia, ripaus sosiokulttuurisuutta ja mausteeksi vielä vähän behaviorismia? Miltä kuulostaisi?
Lähteet:
Ethän flippaa vuokseni?, Medium.com, 15.1.2016, https://medium.com/@rouvaopettaja/eth%C3%A4n-flippaa-vuokseni-7727f2b6640c#.tulo0j54l
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti