Luento 2 - Informaation haasteet, digitalisaatio ja oppiminen
Digitalisoituminen on suomalaisissa kouluissa kuuma peruna, joka ei näytä jäähtymisen merkkejä. Ja miksipä näyttäisikään, kun ympäröivä yhteiskunta siirtyy yhä tarmokkaammin verkko- ja teknologiaviestinnän pariin. Kuten luennolla todettiin, digitalisaation seuraukset ovat vielä arvailujen varassa. Osviittaa ja aavistuksia kuitenkin on niin positiiviseen kuin negatiiviseen suuntaan. Luentojen perusteella digitalisaation avainsana vaikuttaisi olevan jakautuminen. Niin globaalilla kuin valtiokohtaisella tasolla on yhä selvemmin informaatioköyhiä- ja rikkaita alueita, ammatit saattavat eriytyä ala- sekä yläluokkaisiin ja ihmisryhmiä erottaa yhä useammin digitaalinen kuilu; toiset ratsastavat kehityksen aallonharjalla, kun taas toiset putoavat kyydistä.
Kysymys kuuluu, kuinka opettajien tai koulujen tulisi
reagoida digitalisaatioon? Luennolla olleista valtaosa oli sitä mieltä, että
muutokseen on vastattava ehdottomasti. Tämä pitää varmasti paikkansa, sillä
koulun ei auta jäädä kehityksen kelkasta. Kuinka voisimme kasvattaa lapsia
kohtamaan tulevaisuuden haasteita, jos roikumme kiinni menneissä? Ajanhermolla
pysytteleminen alkaakin olla edellytys koulumaailmassa, mutta toisaalta
kriittisyyden tärkeydestä muistutetaan jatkuvasti.
Digitalisaation hypetyksessä opettajalta vaaditaan ennen
kaikkea harkintakykyä.On selvää, että joissain yhteyksissä teknologia
helpottaa arkea ja opiskelua. Tällaisia ovat esimerkiksi sähköistyvät yo-kirjoitukset,
sähköiset tentit tai vaikkapa luokkahuoneista löytyvät dataprojektorit. Liian
usein digitalisaatiota näkee kuitenkin toteutettavan vain sen itsensä takia.
Laitteet ja opetuspelit eivät juuri anna lisäarvoa opetukselle, jos niiden
taustalla ei ole didaktista tai pedagogista ajattelua. Jotta opetuskokonaisuus
olisi toimiva, opettajalta vaaditaan paitsi tietoteknistä taitoa ja ymmärrystä,
myös opetusopillista ja kasvatuksellista näkemystä. Toimivimmillaan
tietotekniikka on luonnollinen työväline muiden ohessa. Lyhyesti ja kärjistetysti; älä niele, ennen kuin pureskelet, äläkä käytä, jos et perustele.
Opetusmetodiensa pohtimisen lisäksi opettajan tulisi
harkita, millaista mallia teknologian käyttöön tarjotaan. 2000-luvulla syntynyt
sukupolvi hallitsee jo lähes poikkeuksetta laitteiden käytön, mutta kriittisyys
ei synny lapsissa itsestään. Internet verkostoineen on luonnollinen osa yhä
nuorempien lasten elämää, mikä asettaa kasvattajalle uudenlaisia haasteita.
Kuinka puhua esimerkiksi lähdekriittisyydestä tai kuvien jakamiseen liittyvistä
riskeistä pienten lasten kanssa? Kotona ja koulussa tarjotun esimerkin voimaa
ei sovi vähätellä. Toisaalta esimerkiksi somen tai puhelimen käytön normit
elävät vilkkaasti – nykyään on hankala sanoa, sopiiko tunnilla tai luennolla
käyttää puhelinta, saako ravintolaseurueessa päivittää Instagramia, ketä
periscopella voi kuvata tai mitä keskustelupalstalla kannattaa sanoa. On hyvä
huomata, että kasvattajat osallistuvat uusien normien luomiseen esimerkillään
ja asettamillaan rajoilla.
Samaa mieltä. Muutokseen vastaaminen voi siis olla uusien laitteiden ja sovellusten käyttöä innokkaasti sen kummemmin harkitsematta, tai sitten kriittistä suhtautumista - tai ihan mitä tahansa siltä väliltä. Kysymystä voisikin tarkentaa: MITEN muutokseen pitäisi vastata?
VastaaPoistaToinen kommenttini liittyy kriittiseen suhtautumiseen teknologian mahdollisten terveysriskien näkökulmasta. Niistä ei oman kokemukseni mukaan juurikaan puhuta ainakaan yliopistolla tai kouluissa, mutta mielestäni tutkimus olisi ensisijaisen tärkeää. Nettiyhteys on melkein kaikkialla saatavilla, eikä vielä olla aivan varmoja, miten esimerkiksi langattomien verkkojen säteily vaikuttaa ihmiskehoon. Myös Opetushallitus huomioi tämän ja kehottaa STUK:n ohjeiden mukaan erityisesti lapsia välttämään turhaa säteilyä ( http://www.oph.fi/opetustoimen_turvallisuusopas/turvallisuuden_osa-alueita/sateily ). Kun pyritään tekemään mahdollisimman suurta, tehokasta ja mahtavaa digiloikkaa, onko perusteellinen ja riittävä suunnittelu- ja selvitystyö tehty siten, että loikka tapahtuu oikeasti järkevästi ja turvallisesti? Katso esim. https://sateileeko.wordpress.com/2014/04/23/15-myyttia-sahkomagneettisesta-sateilysta/ . Myös muita terveyteen liittyviä tekijöitä kuuluu oppimisympäristöajattelun piiriin, mm. yhä yleisemmät sisäilmaongelmat (katso esim. http://www.hs.fi/kotimaa/a1421556867993 ).
Tarkentavassa kysymyksessä "miten muutokseen pitäisi vastata" taitaakin olla koko ongelman ydin. Epäilen, että yleispäteviä ohjeita on mahdotonta antaa, sillä suomalaiset kouluvat kohtaavat digitalisaation hyvin erilaisista lähtökohdista. Jos strategioista ja käytännöistä pystyttäisiin sopimaan edes koulukohtaisesti, oltaisiin jo askeleen pidemmällä. Tällöin vastuu muutoksen kohtaamisesta ei jäisi yksittäisten opettajien harteille.
VastaaPoistaTietotekniikan soveltaminen edellyttää peruskäyttötaitoja, ja jos niitä ei ole, on soveltaminenkin absurdia. Tässä olisi epäilemättä täydennyskoulutuksen paikka - moni opettaja kuulisi varmasti mielellään esimerkkejä siitä, kuinka digitalisaatioon on onnistuttu vastaamaan toimivasti. Olisiko digilaitteiden hyödyntäminen onnistunutta silloin, jos ne olisivat kirjojen sekä kynien rinnalla jokapäiväisiä työvälineitä, ja tukisivat tai auttaisivat jäsentämään opittua asiaa?
Säteilyn terveysriskeistä olen samaa mieltä - asiasta on paljon hyvin ristiriitaista tietoa (aina laidasta laitaan), joten luotettaville tutkimuksille olisi oikeasti tarvetta.
Usein sanotaan, että nykyajan digisukupolvi hallitsee hyvin kaikkien laitteiden käytön. Olen kuitenkin pohtinut, kuinka hyvin tämä pitää paikkaansa. Lapset ja nuoret ovat somessa keskenään ja käyttävät sitä pääsääntöisesti viihdetarkoituksiin. He löytävät uudet jutut ja siirtyvät jo seuraavankin ennen kuin aikuiset tulevat perässä. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä kauemmaksi ajaudun lasten nykymaailmasta, sillä en edes halua olla laite kourassa koko ajan.
VastaaPoistaLapsilta ja nuorilta puuttuu kuitenkin tekstissä mainittu kritiikki sekä ehkä jopa taito käyttää tietotekniikkaa oppimistarkoituksiin, vai puuttuuko? Olisikin tärkeä opettaa lapsille ja nuorille sitä, mitä he eivät välttämättä keskenään opi: miten digimaailmassa kuuluu käyttäytyä ja mitkä ovat oman toiminnan seuraukset. Viime aikoina on uutisissa ollut juttua siitä, ettei tietoturvaa opeteta koulussa kunnolla, mikä on vaarallista. Toisaalta itsekään en ehkä osaa kaikkia kiemuroita, joten tämä pitäisi huomioida jo opettajien koulutuksessa. Nykyajan somemaailmassa esimerkiksi yksityisyyden hahmottaminen on tärkeää. Helposti olen itsekin sortunut ajatukseen, ettei omilla tiedoilla ja yksityisyydellä välttämättä ole niin paljoa väliä, eihän minulla ole mitään salattavaa. Kuka nyt minun tiedoistani kiinnostuisi. Muistaakseni Helsingin Sanomista luin mieleenjäävän ajatuksen: Yksityisyyttä netissä ei pidetä tärkeänä juuri siksi, ettei ole mitään salattavaa. Se on vähän sama asia kuin sanoisi, ettei tarvitse sananvapautta, koska ei ole mitään sanottavaa.
Epäilen myös, että lapset ja nuoret kyllä osaavat käyttää tietotekniikkaa ja erilaisia sovelluksia - mutta vain heille tutussa viihdekäytössä. Muistaakseni jossakin luennon pienryhmäkeskustelussa puhuimme siitä, miten koululaiset eivät osaa hakea internetistä tietoa oikeanlaisia, relevantteja hakusanoja käyttäen. Mielestäni tämä jo todistaa, että lapset ja nuoret kyllä tietävät, millä tavoin laitteita käytetään, mutta eivät välttämättä sitä, miten niitä missäkin tilanteessa tulisi käyttää.
VastaaPoistaTämän lisäksi pohdin sitä, miten laitteiden ja sovellusten käyttö opetuksessa käytännössä onnistuu. Miten pystyn varmistamaan, että 24 oppilasta käyttävät tehtävänannon mukaista sovellusta, eivätkä surffaile facebookissa ja instagramissa aina, kun silmä välttää (yhä suurenevissa luokissa siis usein). Toivottavaa tietysti olisi, että opetukseen tarkoitetut sovellukset innostaisivat oppilaita niin, ettei mielenkiintoa muuhun toimintaan olisikaan!